Vain paria kuukautta aikaisemmin tämä 67-vuotias, puoli vuotta sitten Dallasin poliisipäällikön virasta eläkkeelle jäänyt Vietnamin sodan veteraani muutti takaisin lapsuudenkotiinsa Yhdysvaltain keskiosiin, ylväiden lumihuippuisten vuorten keskelle Coloradoon. Täällä Kendall tunsi olevansa kotonaan, hirsitalossa, jonka hänen isoisänsä oli aikoinaan omin käsin rakentanut ja jossa Kendallin perheeseen oli siunaantunut ensin lapsia ja sen jälkeen lapsenlapsia. Talossa oli asunut koko perhe, isovanhemmat, vanhemmat ja lapset. Jeff Kendall oli viisilapsisen perheen nuorin vesa ja samalla sukunsa ainoa elossa oleva jäsen. Nyt hän oli vihdoin tullut takaisin kotiin, kalastelemaan kirkkaissa vuoristopuroissa, metsästämään pulleita peltopyitä ja pitämään huolta pihan rakennuksista ja tiluksista.
Jeff Kendallin elämä ei ollut ollut helppo. Pojan täyttäessä 15-vuotta, vanhemmat lähettivät hänet sisäoppilaitokseen Michiganiin, Detroitiin, suurten järvien rannalle. Pienikokoista, maalta muuttanutta nuorukaista kiusattiin koulussa ja opiskeluaika oli painajaismaista taistelua epäoikeudenmukaisuutta ja omaa mielenterveyttä vastaan. Suoritettuaan college-tutkintonsa kiitettävin arvosanoin 20-vuotias Jeff Kendall oli sulkeutunut hermoraunio, joka pelkäsi ihmisten kohtaamista enemmän kuin mitään muuta. Perheen painostuksesta Kendall kuitenkin haki koulutustaan vastaaviin työtehtäviin ympäri maata. Lopulta texasilainen asianajotoimisto pestasi palkkalistoilleen parikymppisen juristin, jolla ei ollut yhtään läheistä ystävää, joka ei ollut koskaan kokenut onnistuneensa missään ja joka aina hameväen läsnäollessa valahti kalpeaksi eikä saanut sanaa suustaan silkasta epäonnistumisen pelosta.
Dallasissa ollessaan Jeff Kendall muuttui. Pitkän kokoparran kasvattanut entinen luuseri rohkaistui paahtavan auringon lämmittävistä säteistä, sai paljon läheisiä ystäviä, tutustui naapureihinsa, vietti aikaa mielenkiintoisten ihmisten kanssa, pääsi eroon naispelostaan ja rakastui tulisesti suosikkiravintolansa tarjoilijattareen, tummaan kaunottareen nimeltä Dolly. Rakkaus osoittautui molemminpuoleiseksi, ja pari avioitui muutamia vuosia ensitapaamisen jälkeen juhlallisin menoin Dallasin katolisen seurakunnan kappelin pihamaalla sankan ystäväjoukon todistaessa tätä äärimmäisen herkäksi ja kauniiksi luonnehdittua hääjuhlaa.
Jeff ja Dolly Kendall muuttivat pian häiden jälkeen isompaan, viktoriaaniselta ajalta peräisin olevaan taloon kaupungin laitamille, rakensivat takapihalle uima-altaan, istuttivat puita ja pensaita, kohensivat talon julkisivua maalaamalla ikkunanpuitteet ja asentamalla kattoon uudet tiilet, sisustivat talon pastellinsävyisillä puuhuonekaluilla ja sanalla sanoen asettuivat uuteen kiinteistöönsä taloksi. Elämä asettui Kendallien perheessä miellyttäviin uomiinsa ja nuoripari hehkui onnea.
Viiden avioliittovuoden jälkeen Jeff Kendall teki elämässään rohkean valinnan ja haki poliisiopistoon. Sisään hän pääsi ensi yrittämällä, ja kolmen kouluvuoden jälkeen hän palveli menestyksekkäästi rikoskomisariona Dallasin eteläisessä poliisipiirissä numero 34. Koskaan ei ollut tämä sekakäyttäjien ja nuorisorikollisten täyttämä poliisipiiri kokenut yhtä täydellistä täyskäännöstä kuin Komisario Jeff Kendallin ilmestyessä noille synkille ja rikollisille kaduille partioautoineen ja pitkine partoineen. Rikollisuus laski ja komisariosta tuli nopeasti ylikomisario Kendall, ja lopulta, Jeff Kendallin palveltua viisi vuotta menestyksekkäästi Dallasin poliisivoimissa itse Texasin kuvernööri Brownie nimitti juhlallisessa seremoniassa kaupungintalolla kaupungin uudeksi poliisipäälliköksi Jeff Kendallin.
Jo kymmenen vuotta olivat Dolly ja Jeff olleet naimisissa, mutta perheenlisäystä ei pariskunnan toiveista huolimatta ollut siunaantunut. Kaikki keinot käytiin läpi juurta jaksain, mutta niin vain ei mitään merkkejä potentiaalisista pienokaisista ilmestynyt näkyviin. Rakkaus kukoisti ja onni oli aina läsnä Kendallien talossa, mutta ajatus lapsettomuudesta varjosti kujertelevien pääskysten pesänrakennustalkoita. Sitten, yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta, keskellä kuumaa kesäpäivää, Dolly Kendall sai sydänkohtauksen nostaessaan porkkanoita takapihan kasvimaalla, ja kuoli niille sijoilleen, jääden makaamaan aamupäivän polttavan auringon alle, olkihattu takaraivolle valahtaneena ja kädessään vielä multainen puutarhalapio. Dolly Kendall oli kuollessaan vasta kolmenkymmenenviiden ja täysin terveeksi todettu nainen. Vainajan löysi töistä kotiin palannut ja vaimon poissaolosta huolestunut aviomies, tuo kelpo poliisipäällikkö Jeff Kendall.
Surun murtama poliisipäällikkö Kendall jäi virkavapaalle töistään, hoiti tarvittavat toimenpiteet hautajaisten täytäntöönpanoa varten, lähetti kutsut sankalle joukolle läheisiä ystäviä, osti hautakiven, täytti vaadittavat asiakirjat ja hoiti kaikki käytännön toimenpiteet niinkuin parhaiten taisi. Hautajaiset olivat surulliset, mutta samalla lämminhenkiset ja läsnä oli suuresti rakastetun ihmisen iloluontoinen tunnelma.
Virkavapaalta palattuaan Jeff Kendall kävi työhön kiinni intensiivisemmin kuin koskaan, hän kitki huumekartellien toimintaa etelässä, ratkoi moottoripyöräkerhojen ja italialaisten mafiosojen riitoja pohjoisessa, turvasi itäisten alueiden rauhaa tekemällä ratsioita laittomiin bordelleihin ja pidätti taskuvarkaita ja pahoinpitelijöitä lännessä. Hän otti kaupungin turvallisuuden elämäntehtäväkseen, ja hoiti velvollisuutensa pyyteettömästi ja tunnollisesti.
Virkavuodet vierivät ja niin tuli Texasin osavaltion eläkeikä vastaan myös urhoolliselle poliisipäällikölle, Jeff Kendallille. Harmaine partoineen ja syvälle kulmakarvojen katveeseen uurtuneine silmineen Jeff Kendall piti jäähyväispuheensa Dallasin eteläisen poliisipiirin poliisilaitoksen parvekkeelta tuhansille kiitollisille kaupunkilaisille, poliisikollegoille ja jopa useiden rikollisryhmien johtajille, jotka olivat saapuneet tilaisuuteen hyvästelemään paljon kunnioittamansa lain kouran edustajan, kelpo poliisipäällikkö Jeff Kendallin. Ripustettuaan virkapukunsa viimeisen kerran poliisilaitoksen naulaan, Jeff Kendall vaihtoi siviilipuvun ylleen, otti vaimonsa jo haalistuneen valokuvan työpöytänsä reunalta, jossa se oli ollut muistona kaikki nämä vuodet, ja poistui sanaakaan sanomatta henkilökunnan sisäänkäynnistä ulos paahtavan kuumaan texasilaiseen auringonpaisteeseen.
Kommentit
Lähetä kommentti