Kaatavat lisää vettä.Syövät.

Kullankeltainen Maserati kaartaa huvilan pihaan sankan tomupilven saattelemana. Keskipäivän helteessä kimalteleva auto näyttää unenomaiselta;kuin Troijan hevonen se lipuu vapaalla viimeiset metrit ja pysähtyy millintarkasti kahden metrin päähän valkoisilla kaiteilla reunustetusta verannasta. Ratin takaa pihapiiriä silmäilee tuimakatseinen mies,oikea peijoona. Käsijarru päälle tottunein ottein,savuke täyteläisten,luumunväristen huulten väliin ja ulos keskipäivän paahtavaan helteeseen.

Jo kaukaa oli verannan rottinkisesta keinutuolistaan neiti havainnut lähestyvän tomupilven. Auto lähestyi reipasta vauhtia ja auringonsäteet tanssivat sen kiiltävässä etupuskurissa. Neiti nosti peilin silmiensä tasalle, punasi huulensa vienosti ja lipsautti pohjallisestaan jo tummuneet sandaalit ruskettuneisiin jalkateriinsä. Hän nousi, laski vielä puolillaan olevan soodavesituopin vaahteraiselle ulkopöydälle ja meni sisään taloon.

Koskaan ei mies ollut tuntenut oloaan yhtä epämukavaksi kuin nyt, seisoessaan tämän valtavan rakennuksen edessä,likaisena, luultavasti pahanhajuisena (viimeisestä peseytymiskerrasta oli sen verran aikaa, ettei mies enää itse pitänyt itseään jäävinä määrittelemään oman tuoksunsa laatua) ja nälkäisenä. Epävarmuus oli kuitenkin suurin syy miehen oloon. Se kalvoi syvältä, sisimmästä sielun syövereistä. Se nakersi kuin termiitti lahoa puuta, se kouli sydäntä kuin leipuri sitkasta taikinajuurta. Puristus oli painostava, se oli lannistaa miehen. Mies lähti kävelemään taloa kohti ja tunsi, kuinka sukat muuttuivat hiestä märiksi räteiksi.

Kevyt läpiveto hyväili pisamaisia poskia. Keittiö oli suuri ja nätisti sisustettu. Se oli suunniteltu suurien päivällisten vaatimuksiin, siellä oli työkalut isojen ruokamäärien valmistamiseen. Keskellä keittiötä oli kaunis, luunvalkoiseksi maalattu koristeellinen ruokapöytä. Täällä, suuren talon valkoisen keittiönpöydän ääressä oli ruokittu ja ravittu matkalaisia vuosikausia, ja tultaisiin ruokkimaan vastedeskin mikäli se talon emännästä riippui. Pekoni tirisi valurautapannulla ja keitetyt bataatit oli aseteltu viehättävästi valkoiseen posliinikulhoon ja vihreä maalaissalaatti oli valmiina puusta koverretussa salaattiastiassa. Pöytä oli katettu kahdelle. Läpiveto toi tuulen mukana vasta-ajetun nurmen tuoksun ja katossa peliään pitivät kaksi kirkkaankeltaista paratiisiperhosta. Ulko ovi suljettiin jossain ja neiti enemmänkin tunsi kuin kuuli lähestyvät askeleet.

Mies tuntee nenässään paistuvan pekonin suolaisenmakean tuoksun. Sylkirauhaset reagoivat vaistomaisesti ja suupieli kostuu. Matkamiehen mieleen muistuu vuosia sitten lukemansa kirja, nimi oli "Petoeläimen kuola". Kirja kertoi heavyrock-yhtyeen tarinan. Eteisen verho liikahtaa tuulessa paljastaen  tuplaikkunan väliin syntyneen kärpästen hautausmaan. Typerän kärpäsenelämän typerä loppu ikkunan välissä. Keittiöstä leijailevaan pekonintuoksuun sekoittuu muukin tuoksu, joka ensin vahvistuen ja lopulta täysin dominoiden jyrää alleen kaiken muun. Se tuoksu on hiusten tuoksu.

Siinä hän nyt on, matkamies maan,kurja ja kapinen ihmislapsi, elämän kovilla makuusijoilla levännyt mies. Neiti viittaa miestä käymään pöytään,istumaan alas. Tottelee, kiitollisuutta silmissään. Ottakaa te ensin,ruoka jäähtyy pian. Ottavat, syövät vaiti, päät painettuina, katse tiukasti koristeellisen lautasen reunaa kiertävissä ornamenteissa. Kaatavat lisää vettä. Syövät.