JB Gillet Manolo's Mixtape for Cliché from Cliché skateboards on Vimeo.
Huhhuh!
Alkuvuodesta 1979 cannesilaisen viininviljelijän viisilapsiseen perheeseen syntyi tummahiuksinen poikalapsi, oikea isänsä poika. Märät, kiharat hiuskikkarat kehystivät vaaleanpunaisena sykkivää naamaa pojan päästäessä ensirääkäisynsä nahkeana seisovaan Välimeren ilmaan. Rakkaudella ja suurta kunnioitusta tuntien napanuoran leikannut isä Antonio asetteli vastasyntyneen Elämän pumpulilla vuorattuun kenkälaatikkoon. Laatikon kyljessä luki korinttilaisin kirjaimin neljä kirjainta, joita näin jälkikäteen voidaan pitää etiäisinä tulevasta. Laatikon kyljessä luki kultahohteisin kirjaimin "LINK". Synnytyssairaalan virkaa toimitti pienen cannesilaisen kyläkoulun vahtimestarin työhuone, se kun oli ainoa tila, jossa oli juoksevaa vettä ja toimiva sähkövalo.
Poika kasvoi ja kehittyi, ja viimein tuli ristiäisten aika. Kastejuhlaa lähdettiin viettämään perheen kesähuvilalle Nizzaan. Isä Francoise Gillet ajoi trikolorinväristä Citroeniä ja äiti Barbara Gillet (omaa sukuaan Bonaparte) täytti viidelle takapenkillä istuvalle lapselleen uunituoreita Ciabatta-sämpylöitä. Pienet patongit huuhdeltiin alas Vichyn lähteestä käsin kannetulla kivennäisvedellä, joka oli lasten ehdoton suosikkijuoma.
Kastejuhla oli tyypillisen iloinen tapahtuma. Kukkia pursuava piha oli täynnä elämää, ilmapalloja puhallettiin, serpentiinejä aseteltiin viikunapuiden oksille ja suklaaleivonnaiset lainehtivat kauniisti koristelluille juhlapöydille. Ilma väreili kuumuudesta. Oli myöhäinen helmikuu ja tässä osassa maata se saattoi tietää hyvinkin helteisiä päiviä. Papin virkaa toimitti läheisestä katolilaisesta poikakoulusta aasilla saapunut apotti Franciscus, joka oli perheen tuttu monen vuoden takaa ja jonka päärynätarhan hedelmät olivat koko kylän yhteinen ilonaihe. Apotti töpötteli hamppuliinalla vuolaasti hikoilevaa otsaansa ja demilitarisoi kimaltelevat hikikarpalot ahavoituineilta kulmiltaan kuin automaalari peittäessään ruosteisia täpliä ranskalaisvalmisteisesta henkilöautosta.
"Poikani"- apotti kiekui ja katsoi lauhkeilla lampaansilmillään vastasyntynyttä, "olet suuren tilanteen edessä. Sinä saat tänään nimen. Vanhemmat, minkä nimen olette tälle hyväntuuliselle jälkikasvunne edustajalle valinneet?"
Barbara Gillet katsoi miestään tiukasti silmiin ja mantelinmuotoiset, seireenien lauluista tutut silmät vetäytyivät sadasosasekunniksi tsalaperäiseen viiruun. Tämän pienen, mutta sitäkin merkityksellisemmän eleen huomasi vain Francoice, olihan hän katsellut vaimonsa tummanruskeita silmiä enemmän kuin kukaan, ja hän tiesi, mitä vaimo tarkoitti. Francoice karautti kurkkuaan, sipaisi korpinmustia viiksiään ja julisti: "Arvoisa apotti, hyvä juhlaväki, poikamme nimi on oleva Jean-Babtiste."
Näin sai alkunsa legenda JB Gilletistä. Legenda, jota vieläkin kerrotaan ympäri maailmaa ja jonka uskomaton tanhu saa kuulijat uppoutumaan tarinan vietäviksi yhä uudelleen ja uudelleen. Long live the legend!
Huhhuh!
Alkuvuodesta 1979 cannesilaisen viininviljelijän viisilapsiseen perheeseen syntyi tummahiuksinen poikalapsi, oikea isänsä poika. Märät, kiharat hiuskikkarat kehystivät vaaleanpunaisena sykkivää naamaa pojan päästäessä ensirääkäisynsä nahkeana seisovaan Välimeren ilmaan. Rakkaudella ja suurta kunnioitusta tuntien napanuoran leikannut isä Antonio asetteli vastasyntyneen Elämän pumpulilla vuorattuun kenkälaatikkoon. Laatikon kyljessä luki korinttilaisin kirjaimin neljä kirjainta, joita näin jälkikäteen voidaan pitää etiäisinä tulevasta. Laatikon kyljessä luki kultahohteisin kirjaimin "LINK". Synnytyssairaalan virkaa toimitti pienen cannesilaisen kyläkoulun vahtimestarin työhuone, se kun oli ainoa tila, jossa oli juoksevaa vettä ja toimiva sähkövalo.
Poika kasvoi ja kehittyi, ja viimein tuli ristiäisten aika. Kastejuhlaa lähdettiin viettämään perheen kesähuvilalle Nizzaan. Isä Francoise Gillet ajoi trikolorinväristä Citroeniä ja äiti Barbara Gillet (omaa sukuaan Bonaparte) täytti viidelle takapenkillä istuvalle lapselleen uunituoreita Ciabatta-sämpylöitä. Pienet patongit huuhdeltiin alas Vichyn lähteestä käsin kannetulla kivennäisvedellä, joka oli lasten ehdoton suosikkijuoma.
Kastejuhla oli tyypillisen iloinen tapahtuma. Kukkia pursuava piha oli täynnä elämää, ilmapalloja puhallettiin, serpentiinejä aseteltiin viikunapuiden oksille ja suklaaleivonnaiset lainehtivat kauniisti koristelluille juhlapöydille. Ilma väreili kuumuudesta. Oli myöhäinen helmikuu ja tässä osassa maata se saattoi tietää hyvinkin helteisiä päiviä. Papin virkaa toimitti läheisestä katolilaisesta poikakoulusta aasilla saapunut apotti Franciscus, joka oli perheen tuttu monen vuoden takaa ja jonka päärynätarhan hedelmät olivat koko kylän yhteinen ilonaihe. Apotti töpötteli hamppuliinalla vuolaasti hikoilevaa otsaansa ja demilitarisoi kimaltelevat hikikarpalot ahavoituineilta kulmiltaan kuin automaalari peittäessään ruosteisia täpliä ranskalaisvalmisteisesta henkilöautosta.
"Poikani"- apotti kiekui ja katsoi lauhkeilla lampaansilmillään vastasyntynyttä, "olet suuren tilanteen edessä. Sinä saat tänään nimen. Vanhemmat, minkä nimen olette tälle hyväntuuliselle jälkikasvunne edustajalle valinneet?"
Barbara Gillet katsoi miestään tiukasti silmiin ja mantelinmuotoiset, seireenien lauluista tutut silmät vetäytyivät sadasosasekunniksi tsalaperäiseen viiruun. Tämän pienen, mutta sitäkin merkityksellisemmän eleen huomasi vain Francoice, olihan hän katsellut vaimonsa tummanruskeita silmiä enemmän kuin kukaan, ja hän tiesi, mitä vaimo tarkoitti. Francoice karautti kurkkuaan, sipaisi korpinmustia viiksiään ja julisti: "Arvoisa apotti, hyvä juhlaväki, poikamme nimi on oleva Jean-Babtiste."
Näin sai alkunsa legenda JB Gilletistä. Legenda, jota vieläkin kerrotaan ympäri maailmaa ja jonka uskomaton tanhu saa kuulijat uppoutumaan tarinan vietäviksi yhä uudelleen ja uudelleen. Long live the legend!
Kommentit
Lähetä kommentti