Se tuli ihan lähelle.Sen lantio kosketti mun lantiota, sen olkapää nojasi mun olkapäähän. Mä haistoin sen tuoksun, sen olisi pitänyt varmasti olla jotain hienoa parfyymiä, mutta mun sierainten ja aivojen symbioottinen yhteistoiminta rekisteröi sen tismalleen samaan lokeroon pasta carbonaran kanssa, joten en tiennyt miten mun olisi pitäny suhtautua siihen tuoksuun. Jätin suhtautumatta.
Mä tunsin olevani nurkkaanahdistettu gerbiili ilman suolakiveä,jota nuolla ahdistukseeni. Siinä se oli, sporanpenkillä mun vieressä. Se ihminen. Harmaassa tweedtakissaan se siinä istuskeli, raahaili pikakuvakkeita pitkin iPadin rasvaista työpöytää. Silmälasitkin sillä oli,vahvasankaiset.Hipsterikin vielä! Mä en kestäny sitä tilannetta.
Sen puhelin soi, sen kosketusten epäsäännöllinen rummutus oli tehdä mun oikeen kyljen tunnottomaksi, tai ainakin vähintään araksi. Mun oikee kylki on arempi kun vasen. Se härväs siinä penkillä, koko ajan. Mä halusin vaan ajaa sillä sporalla, mutta se mies teki mun matkasta painajaisen. Mä ajoin vaan syvemmälle mun omiin painajaisiin, kolistelin pitkin pimeitä unien onkaloita, painelin täyttä häkää eteenpäin kohtalon kulkupelillä ja korvissani soi merelle kuolemaan lentäneiden lokkivanhusten tuskaiset rääkäisyt.
Keskellä syvintä mielenmaisemaani tein samaan aikaan sekä näköhavainnon että tuntohavainnon. Mies teki selvästi lähtöä, tuo kääpiö alkoi epäilemättä valmistautua henkilökohtaiseen dislokaatioon. Kyllä. Se nousi, painoi käden mun olalle, katsoi mua syvälle silmään ja kuiskasi tuskin kuuluvalla, maailman myrskyissä karhistuneella ulkoilmaihmisen äänellään:
- Poikani.Kaikkea ei voi kokea, joten on keskityttävä olennaiseen. Ja jokaisella meillä on oma olennaisensa.
Mä nyökkäsin sille hobitille niinkuin nyökätään sillon, kun ei tiietä mitä muutakaan tehdä. Se sulki sen silmät teatraalisella volyymilla ja käveli sokkona sporan ovesta ulos pakkaseen ja katosi oitis tuhnuiseen väkijoukkoon. Sitten oli mun vuoro sulkea silmät. Tuumanpaksuisten luomieni suljettua sieluni peilit suistuin suunapäänä villeihin mielikuvitusmaailmoihini, ilman kontrollia tai muutakaan käsitystä mistään olevasta. Purppuranpunaisessa hattarametsikössä ratsastaessani vastaani tuli Abraham Lincoln seuranaan Super Mario ja Viiru, Pesosen kissa. Luistelin hahmojen lävitse ja haistoin kotikutoisten kanelipullien tuoksun, tunsin pariisilaisen kylpyammeen kuplivan lämmön jaloissani ja näin edessäni vihreää kauneutta säteilevän Lothlorienin metsän.
Sitten jäinkin pois sporasta ja kirjauduin sisään kotisivuilleni eli astuin asuinhuoneistoni eteiseen ja napsautin katkaisijasta valot päälle.
Mä tunsin olevani nurkkaanahdistettu gerbiili ilman suolakiveä,jota nuolla ahdistukseeni. Siinä se oli, sporanpenkillä mun vieressä. Se ihminen. Harmaassa tweedtakissaan se siinä istuskeli, raahaili pikakuvakkeita pitkin iPadin rasvaista työpöytää. Silmälasitkin sillä oli,vahvasankaiset.Hipsterikin vielä! Mä en kestäny sitä tilannetta.
Sen puhelin soi, sen kosketusten epäsäännöllinen rummutus oli tehdä mun oikeen kyljen tunnottomaksi, tai ainakin vähintään araksi. Mun oikee kylki on arempi kun vasen. Se härväs siinä penkillä, koko ajan. Mä halusin vaan ajaa sillä sporalla, mutta se mies teki mun matkasta painajaisen. Mä ajoin vaan syvemmälle mun omiin painajaisiin, kolistelin pitkin pimeitä unien onkaloita, painelin täyttä häkää eteenpäin kohtalon kulkupelillä ja korvissani soi merelle kuolemaan lentäneiden lokkivanhusten tuskaiset rääkäisyt.
Keskellä syvintä mielenmaisemaani tein samaan aikaan sekä näköhavainnon että tuntohavainnon. Mies teki selvästi lähtöä, tuo kääpiö alkoi epäilemättä valmistautua henkilökohtaiseen dislokaatioon. Kyllä. Se nousi, painoi käden mun olalle, katsoi mua syvälle silmään ja kuiskasi tuskin kuuluvalla, maailman myrskyissä karhistuneella ulkoilmaihmisen äänellään:
- Poikani.Kaikkea ei voi kokea, joten on keskityttävä olennaiseen. Ja jokaisella meillä on oma olennaisensa.
Mä nyökkäsin sille hobitille niinkuin nyökätään sillon, kun ei tiietä mitä muutakaan tehdä. Se sulki sen silmät teatraalisella volyymilla ja käveli sokkona sporan ovesta ulos pakkaseen ja katosi oitis tuhnuiseen väkijoukkoon. Sitten oli mun vuoro sulkea silmät. Tuumanpaksuisten luomieni suljettua sieluni peilit suistuin suunapäänä villeihin mielikuvitusmaailmoihini, ilman kontrollia tai muutakaan käsitystä mistään olevasta. Purppuranpunaisessa hattarametsikössä ratsastaessani vastaani tuli Abraham Lincoln seuranaan Super Mario ja Viiru, Pesosen kissa. Luistelin hahmojen lävitse ja haistoin kotikutoisten kanelipullien tuoksun, tunsin pariisilaisen kylpyammeen kuplivan lämmön jaloissani ja näin edessäni vihreää kauneutta säteilevän Lothlorienin metsän.
Sitten jäinkin pois sporasta ja kirjauduin sisään kotisivuilleni eli astuin asuinhuoneistoni eteiseen ja napsautin katkaisijasta valot päälle.
Kommentit
Lähetä kommentti