Suomen kesäinen ilta on kaunis. Oikeastaan olisi asianmukaisempaa puhua suomalaisesta kesäyöstä, sillä tarkoitan sitä ajanjaksoa, joka alkaa illalla kello kymmenestä ja loppuu kello kahteen aamuyöstä. Kesäyön tanhu saa mielen virkeäksi, se kirvoittaa lempeitä lauseita kosteille huulille, se avaa arjen patinoittamat hengitystiet ja virkistää sielun ja ruumiin. Kesäyö on siniharmaasävyinen ja unelias ajanjakso, jolloin tuntuu, että elämä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, aina vaan ja uudestaan, päivät seuraavat toisiaan ja aina uudelleen saapuu keskiyön siniharmaa valkeus ja unentulo pysyy poissa. Tällainen kesäyö on kaunis.
Kesäyönä saattaa tulla hyvinkin mieleen kirjoittaminen. Vanha blogi, kuin menneisyyden irstas muisto löytyy internet-selaimen sivuhistoriasta, edellinen käynti sivulla kuukausia sitten. Sinne, jo unohtuneeseen ja kertaalleen maan poveen siunattuun blogiportaaliin voi kirjoittaa. Tuttu ulkoasu, tuttu hallintapaneeli, pelkästään tuttua ja ehkä siksi turvallista. Alankomaidenoranssit sivupalkit ja oikeassa ylänurkassa admin-tunnus ilman avataria, persoonattomana ja tylsänä, alun alkaenkin vähälle huomiolle jätettynä ja siksi sympaattisena. Kaikki pikalinkit, fonttivalikot ja tunnisteluukut henkivät menneiden vuosien tunnelmaa, arkistojen kätköissä eletyn elämän tunteita herättäviä virstanpylväitä. Barcelonalainen joulukalenteri, laulu äidille, Kitisang Tung-Nowibu.
Mistäkö kirjoitan, kesäyön kukkuja ja vanhojen virsujen veistelijä? Mistäpä en kirjoittaisi, kaikelle kansalle kailottaisi, kuuleville korville kiekuisi?
Kirjoittaisin esimerkiksi vuosien kulusta, ruoanlaitosta, patterilla kuivuvista alushousuista, ilmalämpöpumppukavereista, perheellisistä ihmisistä, syntyvistä lapsista, väksätyistä kurbeista, pyöräretkistä Aurinkolahteen tai siepparista ruispellossa. Kertoisin tarinoita lapsellisista aikuisista, ihmisistä kaupunkien varjoissa ja maahanmuuttopolitiikasta, joka herättää sukulaismiehessä vahvoja negatiivissävytteisiä tunnereaktioita, vaikka niiden taustalla olevat faktat saattavat hyvinkin olla fiktiota tarkemmin tarkasteltuina. Kertoisin sinapinpuristuksen SM-kisoista, vaakunavisasta, ulkomaanmatkoista ja tikanheittotaidoista. Saattaisin satuilla itsekeksittyjä tarinoita humalaisista metsän eläimistä, armottomista koronkiskureista, jotka viimeisillä voimillaankin kavalsivat naapurisängyn koomaiselta naiselta kipulääkkeet.
On myös mahdollista, että kesäillassa syntyy syvällisiä pohdintoja itsestä, minuudesta ja ihmisenä elämisestä. Pohdinnat voivat olla esimerkiksi seuraavanlaisia.
Ajoittain tunnen itseni taiteilijaksi. Ajatus lentää kuin pääskynen, se kieppuu ja liitelee, se tekee jyrkkiä äkkisyöksyjä vain noustakseen ilmavirran huumaamana taas kohti korkeuksia. Taiteilijaksi tunnen itseni sen johdosta, että ajattelen voivani olla mitä haluan. Jos tunnen itseni taiteilijaksi, tai vaikkapa metsuriksi, voin hyvillä mielin heittäytyä rooliin ja ilmoittaa sekä itselleni että paikalle sattuville ihmisille olevani kyseinen hahmo tai ammattinimike. Mielestäni on virkistävää, mikäli voi ykskaks vaihtaa olemustaan autokorinkorjaajasta skeittikaupan myyjäksi ja taas työpäivän jälkeen koti-isäksi kunnes taas illalla olomuoto vaihtuu sulavasti skeittariksi ja sen jälkeen pyöräilijäksi. Toki ymmärrän ja tiedostan, että varsinaista olomuotoa tai nimitystä on turha vaihdella, onhan jokainen ihminen väistämättä montaa eri asiaa ja roolia, halusi tai ei. Sen takia ajattelen myös voivani nimittää itseäni miksi hyvänsä, eikai kukaan pahastu siitä, miksi joku toinen ihminen itsensä tuntee? Ainakaan minä en pahastuisi ollenkaan, jos esimerkiksi Alexander Stubb tuntisi itsensä joskus leipuriksi ja täten ilmoittaisi vaimolleen aamiaispöydässä olevansa leipuri valtiovarainministerin sijaan. Toki Ien-Stubb yhä olisi edellä mainittu ministeri, mutta hetkisen, vaikkakin pienen sellaisen, hän voisi ja saisi tuntea olevansa jokin muu, esimerkiksi leipuri tai taiteilija tai vaikkapa komea.
Blogien aika on ohi, sen tuntee ja sen näkee. Nykyihmisen informaation kiihkossa kehittämät superintensiiviset kiiresovellukset, kuten blogit,whatsapit,yhteisöpalvelut Instagram etunenässä sekä kiirevuoren kiiltävät huiput, kuten snäptsätit ovat kiistatta menneen talven lumia. Ihmisen oma hektisyys on ajanut ihmiset loppuun, kuluttanut puhki, sammuttanut ylikuormituksellaan viimeisetkin viriilit solut aivojemme sopukoissa. Kaikkea ei pidä paitsi saada nyt ja heti, se pitää myös tehdä ja jakaa nyt ja heti. Onko mitään surullisempaa kuin muiden elämien seuraamisesta kireänä viulunkielenä kosketusnäyttöä swaippaileva,ylistressaantunut, körmyniskainen nykyihminen? Nykyihminen on kävelevä tyhjiö, joka pyrkii täyttämään sisäistä köyhyyttään muiden ihmisten elämiä seuraamalla, tuijottamalla herkeämättä tykkäyksien määrää ja määrittelemällä itsensä pelkästään muiden ihmisten antamien kommenttien, tykkäysten ja emoji-hymiöiden kautta. Nykyihmisen positiivisen vireen taustalla on aina sosiaalisesta mediasta saatu hyvä palaute, huomiointi tai näennäinen suosio. Nykyihminen on suurtuhon partaalla epätoivoisesti rimpuileva vauhko Marsupilami, mustatäpläinen kaljuuntuva ihmisapina, nurkkaan ahdistettu ja vailla todellisia, kestäviä intohimoja ja elämän liekkiä, joka kantaisi itsenäisesti ilman tarvetta jatkuvaan itsensä peilaamiseen ja hyväksynnän hakemiseen bittiavaruuden mustista aukoista, joita seuraajiksi tai facebook-ystäviksikin kutsutaan. Silloin kun jonkin asian suosio on huipussaan, on asia väistämättä jo passe, ohi, vanhaa, mennyttä. Näin on tänään tapahtunut myös sosiaaliselle medialle, se on myynyt itsensä, halventanut kunniansa ja samalla hapertunut vanhaksi ryppyiseksi lehdeksi, jonka emopuu hylkäsi useita vuosia sitten luontoäidin YT-neuvotteluissa, lehtivihreää säästäessään. Sosiaalinen media ei enää anna ihmisille, se ottaa ihmisiltä. Se ei nopeuta, se hidastaa. Se ei rikasta, se köyhdyttää. Surullista, mutta totta. Kuitenkaan nämä seikat eivät ole surullisinta, sillä surullisinta, tarkoitan siis todella surullisinta on se, että ihmiset eivät tiedä sitä. Nykyihminen ei tiedä, että sosiaalinen media on ohi, passe. Nykyihminen ei tiedä hidastuneensa ja köyhtyneensä. Nykyihminen elää yhä siinä kuplassa, jossa luullaan ja toivotaan. Nykyihminen on unohtanut, miltä tuntuu, kun tehdään jotain todellista, jotain millä on merkitystä, jotain mikä palkitsee pitkällä aikavälillä eikä pelkästään ruoki hetken hekumaa. Nykyihminen on unohtanut sanat pitkäjänteisyys, kärsivällisyys, odottamisen ilo, pitkässä juoksussa, rauhallisuus, kiireettömyys ja niin edelleen.
Nykyihminen juoksee liukuportaisiin, tuijottaa kärsimättömänä sinisenä hohtavaa älypuhelintaan ja stressaantuu jo siitä ajatuksesta, että metrotunnelissa 4G toimii aina huonommin kuin maan päällä. Metrolaiturille saavuttuaan nykyihminen on kuin taisteluun valmistautuva villisika gallialaisella metsäaukiolla huomatessaan, että todellakin, yhteys huononee ja videon suoratoisto muuttuu ensin diaesitykseksi ja sitten ritiseväksi pikselimössöksi. Nykyihminen haluaisi kuunnella samaan aikaan musiikkia, katsoa videoita ja vastailla jatkuvasti piipittäviin whatsapp-viesteihin, mutta metrojuna ei odota, joten on pakko juosta. SportsTracker päälle ja terävän spurtin irvikuva kohti oranssina möllöttävää metrojunaa. Kolme ankaraa piippausta ja sähkökäyttöinen toukka kiihdyttää mustaan tunneliin jättäen nykyihmisen säteilevine multimedialaitteineen laiturille. Ei auta kuin sulkea Endomondo ja SportsTracker, swaipata Spotifyihin ja valita soittolistaksi "Chill Afternoon", vaikka aivojen ylimääräiset välilehdet huutavat sulkijaa paikalle ja sielua kiristää kiireen ahnas saartorengas.
Jos jotain haluasin järjestää, niin juhlia. Juhlat ovat elämän suola, sillä niissä ihminen on ihminen ja pöydät notkuvat herkkuja.
Olipas se mainio kirjoitus kerta ja kaikkiaan
VastaaPoista