Ilmassa jylisee. Auton lattialla orpona edestakaisin poukkoileva puolityhjä juomapullo värähtelee jytinän voimasta. Annan aivojeni lähetellä sähkönsävytteisiä synapseja pitkin vartaloni oikeaa kylkeä kaasuttaessani pitkin Vantaan harmaata yläonttolaskimoa, Kehä Kolmosta itään Variston kohdalla. Täsmälleen samansuuntaisesti ajolinjani kanssa ylitseni liitää laskeutuva, siivekäs metallipullo, lentokone. Korin sisältä näkyville pullautetut kumirenkaat hohtaen kuin hyökkäävän petolinnun sirpinterävät kynnet se liitää kohti kiitoradan mustana maassa makaavaa kieltä. Koneen mölyä pakoon lentävät korpit ja västäräkit poukkoilevat ilmassa kuin humalassa, eksyneinä eläiminä ihmisten metallisessa maailmassa, happea etsien.
Aniliininpunainen Peugeot huutaa kierrosten noustessa kolmenkympin paremmalle puolelle. Tykyttävä vaihdekeppi anelee tarttumaan ja vaihtamaan isommalle, minkä teenkin. Vitonen silmään ja ranskalaisvalmisteinen mobiilini ampaisee edessä kuuttakymppiä köröttelevän katsastuskonttorin virka-auton ohi kuin itseohjautuva ohjus tykkilavetilta kohti Saddamin keksittyjä uraaninrikastamoita Persianlahdella vuosia takaperin. Kokemusta jäljittelevä ranneliike napsauttaa vilkun oikealle ja linkoan itseni ja autoni Tuusulantien ramppiin kohti Helsinkiä, kohti kotia. Autoletka loistaa poissaolollaan ja voin huoletta pitää ohjauspyörästä vain yhdellä kädellä toisen kosketellessa kärsimättömästi autoradion napukoita, koetellen, yritellen. Ranskankielisistä uutisista kuulen puolikkaan ranskankielisen sanan, klassista musiikkia kerkeän kuunnella vain yhden alttoviulun jousentyönnön verran. Alanis Morrisette jääköön niin ikään muille kuuntelijoille, enhän edes pidä naisen laulusta, varsinkaan iltapäivisin. Lopetan lillumiseni radioaaltojen ikuisilta tuntuvilla lineupeilla, annan olla, uskottelen itselleni etten menetä mitään vaikken kuuntele radiota. Olen vain ja ajan, annan renkaiden pyöriä, kuluttaa roudan puremaa pikitietä.
Aniliininpunainen Peugeot huutaa kierrosten noustessa kolmenkympin paremmalle puolelle. Tykyttävä vaihdekeppi anelee tarttumaan ja vaihtamaan isommalle, minkä teenkin. Vitonen silmään ja ranskalaisvalmisteinen mobiilini ampaisee edessä kuuttakymppiä köröttelevän katsastuskonttorin virka-auton ohi kuin itseohjautuva ohjus tykkilavetilta kohti Saddamin keksittyjä uraaninrikastamoita Persianlahdella vuosia takaperin. Kokemusta jäljittelevä ranneliike napsauttaa vilkun oikealle ja linkoan itseni ja autoni Tuusulantien ramppiin kohti Helsinkiä, kohti kotia. Autoletka loistaa poissaolollaan ja voin huoletta pitää ohjauspyörästä vain yhdellä kädellä toisen kosketellessa kärsimättömästi autoradion napukoita, koetellen, yritellen. Ranskankielisistä uutisista kuulen puolikkaan ranskankielisen sanan, klassista musiikkia kerkeän kuunnella vain yhden alttoviulun jousentyönnön verran. Alanis Morrisette jääköön niin ikään muille kuuntelijoille, enhän edes pidä naisen laulusta, varsinkaan iltapäivisin. Lopetan lillumiseni radioaaltojen ikuisilta tuntuvilla lineupeilla, annan olla, uskottelen itselleni etten menetä mitään vaikken kuuntele radiota. Olen vain ja ajan, annan renkaiden pyöriä, kuluttaa roudan puremaa pikitietä.
Kommentit
Lähetä kommentti