Etusivu uusiksi! Töölön kirjastolla on nähty väsynyt, harmaantunut ja ryppyinen opiskelija! Tuhkanharmaa ihmisraunio vaelteli kirjaston maastossa kangaskassia kantaen, oliivinvihreään popliinitakkiin verhoutuneena ja itsekseen epäselvästi mumisten. Rasvaiset hiukset, nuo elottomasta luustosta esiintyöntyvät kalkkiset peitset, roikkuivat elottomina tippukivimäisinä kimppuina raunion olkapäillä muodostaen kolkon noitamaisen profiilin tämän kerran niin eloisan ihmisolennon ylle. Elämä oli kohdellut opiskelijaa karvaasti, se oli enimmäkseen ottanut, raapinut, repinyt ja kiskonut armotta. Se oli pistellyt karvaasti selkäpiissä, kolottanut nivelissä, kirvellyt limakalvoissa. Elämänjano oli muuttunut epätoivoisen vaelteluksi, etsijän matkaksi kätketylle lähteelle, jalattomana syntyneen koiran aamulenkiksi. Rasvaisista hiuksista saattoi haistaa menneiden aikojen harmaat illat, tummenevat horisontit ja kolkkoina kaikuneet autioituneet ratapihat.
Opiskelijan hahmoon pesiytynyt Depressionix istahti Hesperianpuistosta löytämälleen puupenkille, ainoalle kuivalle sellaiselle, ja laski tuhansien kirjojen painosta ja terävistä kulmista rispaantuneen kangaskassin viereensä vielä yöstä kostealle nurmelle. Penkki oli mukava ja tukevaa tekoa, siinä oli mukava istua sillä sen muoto hyväili laihtunutta ja kovia kokenutta ihmisvartaloa niinkuin hyvin suunnitellut, sotien jälkeen valmistetut helsinkiläiset puupenkit vartaloita hyväilevät. Siinä oli mukava istua hetki, antaa ajatusten selvitä ja ottaa uusi, hataran harmaana ilmassa leijaileva ote elämän matkasauvasta, siitä kippuraisesta ja sään ahavoittamasta puisesta matkasauvasta, joka vääntyy karrelle vaan ei katkea. Sormet kiertyivät sauvan ympärille ja rystyset valkoisina opiskelija puristi siitä, ei halunnut irroittaa, ei aikonut päästää irti. Oli pakko tarrautua, oli halu tarrautua, jaksoi juuri ja juuri tarrautua. Ensin toinen käsi, sitten toinen, väsyneempi ja laihempi edellisen viereen, kämmensyrjät toisiinsa liimautuen kuin golfarilla ennen pitkää, driverillä lyötävää aloituslyöntiä. Toinen kämmen lämmitti toista, oli hyvä olla siinä, molempien käsien. Niiden käsien kuului pitää samasta puusta, ne olivat yhtä ja ne tunsivat sen nivelissään, pehmytkudoksessaan, suonissaan. Kaksi vanhaa kättä, joiden vanhentuminen oli tapahtunut liian varkain, se oli yllättänyt ne täysin.
Punavalkoinen majakka kohosi ylväänä maamerkkinä pienen saaren korkeimmalla kohdalla. Pimeällä majakan valo silpoi lähitienoon mustaa sineä kuin kuuma veitsi pilkkoo voipaketin keltaista kultaa. Mutta nyt ei ollut pimeä, ei, nyt paistoi keskikesän helteinen armoaurinko kirkkaansiniseltä taivaalta ja Perämereltä puhkui lempeitä tuulenvireitä, jotka pörröttivät majakan juurella kasvaneita timoteiheiniä ja saivat ne huojumaan kuin länsiafrikkalaisen kyläyhteisön väki nuorten hääjuhlaa edeltävässä siirtymäriitissä, djemberumpujen tahtiin, rauhallisesti ja transsinomaisesti. Mies, nyt jo tyylikkäästi harmaantunut ja arvokkaan katseen omistava, astelee kohti majakkaa, rauhan ja tyyneyden tyyssijaa ja ajan patinoimilta kasvoilta paistaa kiitollisuuden aura. Siniharmaiden silmien sirrissä on jotain leikkisää, jotain ajatonta ja katoamatonta vanhan herran antaessa katseen kiertää luotoa ympäröiviä saarirykelmiä, kirkkaan sinisenä hohtavaa vettä ja auringon välkettä laineiden tuhansissa peileissä. Kirkkaana laineet ampuvat taivaaseen takaisin nuo helioksen helteiset nuolet, elämän mahdollistajat, pienet ilot. Mies, nyt jo siististi lyhyeksi leikattu hiuskuontalo huopahatun alle kätkettynä, istuu majakan portaille, kaivaa povitaskustaan pastilliaskin ja kopauttaa kannen auki kuin konkari ainakin. Makean kirpeä, mukavasti imeskeltävä pastilli suuhun ja mies huokaa ilmoille sanattoman huokauksen: "Kiitos!".
Joutsenpariskunta sukii toistensa niskahöyheniä rantavedessä pyöräilijän ylittäessä valkoiseksi maalatun puusillan rauhallisesti polkien. Pyörän etutelineen eväskori on tyhjentynyt, vain liian makeaksi osoittautunut, vaimon rakkaudella valmistama juustokakku on jäänyt syömättä. Seepiansävyinen tomupilvi seuraa burgundinpunaista pyörää kunnes katoaa yhtäkkiä pyöräilijän päästessä pikitielle. Tomu laskeutuu, hiljalleen laskeutuu tomu maahan. Maisema on tyyni ja koskematon, joutsenperhe on lipunut avomerelle. Kultaisella tarjottimella neljä tummaa pistettä, kaksi isoa, kaksi pientä.
Opiskelijan hahmoon pesiytynyt Depressionix istahti Hesperianpuistosta löytämälleen puupenkille, ainoalle kuivalle sellaiselle, ja laski tuhansien kirjojen painosta ja terävistä kulmista rispaantuneen kangaskassin viereensä vielä yöstä kostealle nurmelle. Penkki oli mukava ja tukevaa tekoa, siinä oli mukava istua sillä sen muoto hyväili laihtunutta ja kovia kokenutta ihmisvartaloa niinkuin hyvin suunnitellut, sotien jälkeen valmistetut helsinkiläiset puupenkit vartaloita hyväilevät. Siinä oli mukava istua hetki, antaa ajatusten selvitä ja ottaa uusi, hataran harmaana ilmassa leijaileva ote elämän matkasauvasta, siitä kippuraisesta ja sään ahavoittamasta puisesta matkasauvasta, joka vääntyy karrelle vaan ei katkea. Sormet kiertyivät sauvan ympärille ja rystyset valkoisina opiskelija puristi siitä, ei halunnut irroittaa, ei aikonut päästää irti. Oli pakko tarrautua, oli halu tarrautua, jaksoi juuri ja juuri tarrautua. Ensin toinen käsi, sitten toinen, väsyneempi ja laihempi edellisen viereen, kämmensyrjät toisiinsa liimautuen kuin golfarilla ennen pitkää, driverillä lyötävää aloituslyöntiä. Toinen kämmen lämmitti toista, oli hyvä olla siinä, molempien käsien. Niiden käsien kuului pitää samasta puusta, ne olivat yhtä ja ne tunsivat sen nivelissään, pehmytkudoksessaan, suonissaan. Kaksi vanhaa kättä, joiden vanhentuminen oli tapahtunut liian varkain, se oli yllättänyt ne täysin.
Punavalkoinen majakka kohosi ylväänä maamerkkinä pienen saaren korkeimmalla kohdalla. Pimeällä majakan valo silpoi lähitienoon mustaa sineä kuin kuuma veitsi pilkkoo voipaketin keltaista kultaa. Mutta nyt ei ollut pimeä, ei, nyt paistoi keskikesän helteinen armoaurinko kirkkaansiniseltä taivaalta ja Perämereltä puhkui lempeitä tuulenvireitä, jotka pörröttivät majakan juurella kasvaneita timoteiheiniä ja saivat ne huojumaan kuin länsiafrikkalaisen kyläyhteisön väki nuorten hääjuhlaa edeltävässä siirtymäriitissä, djemberumpujen tahtiin, rauhallisesti ja transsinomaisesti. Mies, nyt jo tyylikkäästi harmaantunut ja arvokkaan katseen omistava, astelee kohti majakkaa, rauhan ja tyyneyden tyyssijaa ja ajan patinoimilta kasvoilta paistaa kiitollisuuden aura. Siniharmaiden silmien sirrissä on jotain leikkisää, jotain ajatonta ja katoamatonta vanhan herran antaessa katseen kiertää luotoa ympäröiviä saarirykelmiä, kirkkaan sinisenä hohtavaa vettä ja auringon välkettä laineiden tuhansissa peileissä. Kirkkaana laineet ampuvat taivaaseen takaisin nuo helioksen helteiset nuolet, elämän mahdollistajat, pienet ilot. Mies, nyt jo siististi lyhyeksi leikattu hiuskuontalo huopahatun alle kätkettynä, istuu majakan portaille, kaivaa povitaskustaan pastilliaskin ja kopauttaa kannen auki kuin konkari ainakin. Makean kirpeä, mukavasti imeskeltävä pastilli suuhun ja mies huokaa ilmoille sanattoman huokauksen: "Kiitos!".
Joutsenpariskunta sukii toistensa niskahöyheniä rantavedessä pyöräilijän ylittäessä valkoiseksi maalatun puusillan rauhallisesti polkien. Pyörän etutelineen eväskori on tyhjentynyt, vain liian makeaksi osoittautunut, vaimon rakkaudella valmistama juustokakku on jäänyt syömättä. Seepiansävyinen tomupilvi seuraa burgundinpunaista pyörää kunnes katoaa yhtäkkiä pyöräilijän päästessä pikitielle. Tomu laskeutuu, hiljalleen laskeutuu tomu maahan. Maisema on tyyni ja koskematon, joutsenperhe on lipunut avomerelle. Kultaisella tarjottimella neljä tummaa pistettä, kaksi isoa, kaksi pientä.
Kommentit
Lähetä kommentti