Tammikuinen keskipäivä, kuin katsoisi supertarkalla mikroskoopilla uroselefantin rectumiin pimeässä huoneessa. Märkää valumaa joka puolella, ureakuorrutteisia jouhevia rectumkarvoja hujan hajan siellä täällä eikä päivänvalosta tietoakaan. Keinovalo kimmeltää kuralätäköissä, räkänokkaiset lapset raapivat likaisilla kynsillä betoniaitaa ja kerhotätien silmämunat valuvat kuin Dalin kellot konsanaan. Lähiliikenteen linja-auto on kuin slovenialaisvalmisteinen suklaajuna, vaaleanruskea pökäle huiskii pitkin kuravelliä ruiskien tuota inhaa soosia ohikulkevien, jo valmiiksi depression synkkiin kammioihin matkanneiden ihmisparkojen kintuille.
Koiranulkoiluttajat kävelevät muinaisia kalmistoja muistuttavissa puistoissa apaattisina, kuin zombiet Silent Hill- elokuvan trailerissa. Ei ole selvää, ovatko elävät kuolleita vai kuolleina eläviä. Koko Suomen kansa (lukuunottamatta Mäkelänrinteen uimahallista bongattua ulkomaankauppaministeri Stubbia) on muuttunut pigmentittömiksi laboratoriorotiksi, jotka pelaavat elämän umpitylsää koripalloa yhteen koriin ilman panoksia, käskystä ja pakotettuina. Ennen niin värikkäät ja iloluontoiset metsän pikkulintuset muistuttavat harmaina kuolaavia suolapatsaita Sauronin valtakunnassa. Satakielet ja leivoset on tammikuun Märkä Ruhtinas pakottanut nielaisemaan kielensä, pudottamaan sulkansa ja nukahtamaan puuluurankojen oksille sateeseen, kylmään.
Keskellä kurapersepaviaanien ruskeaa heimoa, siellä aivan utuisan viidakon aluskasvillisuuden alla lepää pelastus. Se loistaa kirkkaana, se tykyttää lämpimänä kammiona energiaa, se uhkuu tarmoa. Siellä, pilkkopimeän maailman keskellä, luurankopuiden ja metsän ilkeiden menninkäisten ympäröimänä se seisoo, uljaana, nöyränä ja myönteisenä. Kaiken kurjuuden ja äklöttävyyden keskellä yksi on ja pysyy, se on puhdas ja se on lempeä, sen ovet ovat aina avoinna ja valkoisilla laudoilla kehystetyistä ikkunoista loistaa lämmin ja hellä hymy ulkomaailmaan. Se loistaa niin, että sen ulkopuolelle, routaiselle pihamaalle muodostuu lempeitä,huojuvia ilon varjoja. Se heittelee säteitään kaikkialle ympärilleen, se valaisee lähitienoon muuttaen luurankopuut hedelmiä tihkuviksi versoiksi. Sinne johtaa ilon ja leikin täyttämä polku, polku mutkittelee ja kiertelee, se nousee ylös vuorille ja laskeutuu laaksoihin, se ylittää jokia ja kaivautuu tunnelien lailla maan-alle. Mikä se on? Se on Ystävyyden Majatalo.
Kommentit
Lähetä kommentti