"Kuvitellaan tilanne. On sunnuntaiaamu, ja nouset sängystä. Kello näyttää kymmentä. Aurinko paistaa, eikä taivaalla juurikaan ole nähtävissä pilviä. Sinistä vain. Avaat näyttöpäätteen ja tarkistat jääkiekkotulokset. Samalla klikkaat hsl.fi sivuston auki vain noteerataksesi, että sinulle on langennut sunnuntai-illan työvuoro. Et ole moksiskaan, vaan uhraat kauniin ja ah-niin kesäisen toukokuun viimeisen sunnuntain mukisemati olemalla työpaikallasi maan alla.
Bussiin astuttuasi huomaat sen pysähtyvän jok'ikiselle pysäkille. Jok'ikiseltä pysäkiltä kyytiin astuu yhdestä viiteen vaaleanpunaisiin t-paitoihin pukeutunutta keski-ikäistä rouvaa. Lenkkareissa. Kulkuneuvosi alituinen pysäytteleminen ei riitä lenkkareille. Tankkaus on suoritettu aamulla voileipien ja kahvin voimin, kuulet takaasi. Kuumakin bussissa on, kuumempi kuin mitä luvattiin. Bussimatkan kesto normaaliin verrattuna on noin kaksinkertainen. Annat ystävällisesti puuskuttavien naisten jäädä ensimmäisinä kyydistä pois, ja astut lämpimään ja aurinkoiseen ilmaan.
Töissä sinua ei oikeastaan edes kaivata. Säälittävän vähäinen työmäärä saa sinut nauramaan. Päivä on hiljainen, kenellekään ei satu mitään, kukaa ei tarvitse mitään. Päivität blogia, katselet puolivillaisesti koneen ruudulla silmiesi lävitse lipuvia nettisivuja vain katsoaksesi kelloa ennenkuin kirjoitat seuraavan osoitteen osoiteriville. Aikasi matelee, riudut.
Lopulta heleät soinnut valtaavat mielesi ja huomaat kellon olevan seitsemää vaille kahdeksan. Työpäiväsi, samoin kuin hitaan ajatuksenjuoksusi, on määrä päättyä kello kahdeksan. Pää painuksissa juot lasin vettä ja valmistaudut astumaan sateesta kuplivalle Stenbäckinkadulle. Alakulo valtaa mielesi. Kahdeksan tunnin isolaatiosi on päättymässä, muttet osaa iloita siitä asiaankuuluvalla hartaudella. Suljet ovet, sammutat valot, vilkaiset vielä viimeisen kerran sunnuntaipäivääsi ja suljet sen taaksesi lasitetun oven kylmällä teräksellä.
Ulkona paistaakin aurinko!
Bussiin astuttuasi huomaat sen pysähtyvän jok'ikiselle pysäkille. Jok'ikiseltä pysäkiltä kyytiin astuu yhdestä viiteen vaaleanpunaisiin t-paitoihin pukeutunutta keski-ikäistä rouvaa. Lenkkareissa. Kulkuneuvosi alituinen pysäytteleminen ei riitä lenkkareille. Tankkaus on suoritettu aamulla voileipien ja kahvin voimin, kuulet takaasi. Kuumakin bussissa on, kuumempi kuin mitä luvattiin. Bussimatkan kesto normaaliin verrattuna on noin kaksinkertainen. Annat ystävällisesti puuskuttavien naisten jäädä ensimmäisinä kyydistä pois, ja astut lämpimään ja aurinkoiseen ilmaan.
Töissä sinua ei oikeastaan edes kaivata. Säälittävän vähäinen työmäärä saa sinut nauramaan. Päivä on hiljainen, kenellekään ei satu mitään, kukaa ei tarvitse mitään. Päivität blogia, katselet puolivillaisesti koneen ruudulla silmiesi lävitse lipuvia nettisivuja vain katsoaksesi kelloa ennenkuin kirjoitat seuraavan osoitteen osoiteriville. Aikasi matelee, riudut.
Lopulta heleät soinnut valtaavat mielesi ja huomaat kellon olevan seitsemää vaille kahdeksan. Työpäiväsi, samoin kuin hitaan ajatuksenjuoksusi, on määrä päättyä kello kahdeksan. Pää painuksissa juot lasin vettä ja valmistaudut astumaan sateesta kuplivalle Stenbäckinkadulle. Alakulo valtaa mielesi. Kahdeksan tunnin isolaatiosi on päättymässä, muttet osaa iloita siitä asiaankuuluvalla hartaudella. Suljet ovet, sammutat valot, vilkaiset vielä viimeisen kerran sunnuntaipäivääsi ja suljet sen taaksesi lasitetun oven kylmällä teräksellä.
Ulkona paistaakin aurinko!
Kommentit
Lähetä kommentti