Maahanpudonneet lehdet värjäävät märän asfaltin keltamustan kirjavaksi kentäksi. Rullaava askel lennättää juoksijaa pitkin öisiä katuja ja ajan olemassaolo katoaa huomaamatta. Kylmää ja happipitoista ilmaa sisään, lämmintä hiilidioksidipitoista ulos. Hengitys toimii, keuhkot pullistuvat ja tyhjenevät, verisuonet kuljettavat happea aivoihin ja lihaksiin. Suonissa kohisee, lihaksissa on voimaa.
Juoksija löytää hyvän rytmin, nyt voisi lisätä nopeutta. Reisilihakset värähtelevät gasellimaisten pitkien askelten rummuttaessa alhaalla vilisevää tummaa kalvoa juoksijan yhä vain lisätessä nopeutta. Tie laskee jyrkästi kaartuen vasemmalle. Entisen liikunnanopettajan kullanarvoinen neuvo muistuu mieleen, ja alamäessä lantio kuin automaationa työntyy eteen, ja jalat antautuvat jolkottelemaan rennosti fysiikan lakien liikuttaessa tätä ihmistemppeliä kohti mäen alhaalla odottavaa hiekkatietä ja merenrantaa. Juoksu tuntuu taivaalliselta. Ennen niin surulliset ja epäselvät asiat näyttäytyvät kristallinkirkkaina ja ratkaistuina ongelmina, ja mieli peitellään tyyneyden ja rauhallisuuden sävyttämään hellään peittoon.
Sovitussa paikassa sovittuun aikaan, juoksija on etuajassa. Ei haittaa, juoksija tuumii, ja alkaa verkkaisesti venytellä lämmenneitä raajojaan. Stoalainen tyyneys on vallannut mielen täydellisesti. Juoksija odottaa mielellään.
Kommentit
Lähetä kommentti