.

Puhelin soi. Tallentamaton numero soittaa. Antaa olla, kellohan on vasta puoli kymmenen ja onhan nyt viikonloppu. Hetki lepoa. Pikkuhiljaa pää selkeää yön tuomasta jumista. Mitä se kello olikaan? Viikonloppu? Ei elläissään. Olen nukkunut pommiin. Herätyskello unohtui. Pomppaan pystyyn ja alan kiskoa vaatteita niskaan paniikinomaisen aamujumin vallassa. Ei ole totta, nukuin pommiin. Ulos. Raikas aurinkoinen ilma toivottaa vastaheränneelle hyvää huomenta, sellaisella lempeydellä, jollaisesta katkera ikisinkku ei uskalla edes uneksia. Väsymyksestä ei ole tietoakaan. Soitan töihin. Töissä ollaan huojentuneita: Pelkkä pommi jääkalikan sijaan. Kaikki hyvin. Sainpahan nukkua vähän pitempään.

Aamulla herätessä väsyttää ja paleltaa. Maleksit töihin mielesi ollessa vielä höyhensaarilla. Ei auta mikään. Koko aamupäivä menee kuin unessa. Tylsistyttää. Frontside ollie saa tylsistyneen, kuivakan naurahduksen. Poikanen. Kello lyö yksitoista. Päivä tuntuu loputtomalta. Aika on pysähtynyt. Kaksitoista. Värit palaavat maailmaan. Tylsyyden rotkoon tipahtamaisillaan ollut, saa viimehetkellä elämän syrjästä otteen kiinni. Lounas! Mare Chiaro! Napolitana ja kahvit päälle. Kello alkaa taas raksuttaa. Elämä voittaa. Ulkona satelee lunta. Ihana talvi.